Helsinki

Tällä kertaa sunnuntaibrunssilla olin Helsingissä. Aivan aluksi on syytä muistuttaa mahdollisia lukijoita, että näiden matkakertomusten syvin syntysyy on (julkisten) päiväkirjamerkintöjen tekeminen, jotta yllekirjoittanut muistaisi vielä kolmen vuoden kuluttuakin, miksi, mitä ja milloin. Se tuntuu olevan kriittinen raja, jota vanhemmista matkoista muistikuvat ovat enää hyvin ohuet ja toisiinsa sekoittuneet.

Blogin toisena matkailuaiheisena postauksena Helsinki on kaikessa epäeksoottisuudessaan hulvaton, mutta työmatka sattui nyt kohdentumaan nykyiseen pääkaupunkiimme. Kuitenkin siinä on tiettyä eleganssia hakea jäälatte manskun toiselta puolelta ja palata nauttimaan sitä kattohuoneistoon. Saman kokemuksen voi saada vain jossain hansakaupungissa, eikä edes pienemmissä niissä. Hektisyydessään ja pohjoismaisessa tehokkuudessaan Helsinki on monen eurooppalaisen pääkaupungin rinnalla omaa luokkaansa. Sen kaduilla dallaillessa korvien välissä alkaa alituiseen soimaan

...kaikilla on kiire ei minnekkään

Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo...

Helsingissä oli mukava pendelöidä alkuperäisestä pääkaupungista käsin ja Turussa asumisen vuosina sitä ahkerasti harrastinkin. Ennen dachalle muuttoa ehdin olla hetken aikaa kirjoillakin tuossa väliaikaisessa pääkaupungissa. Vielä pari vuotta sitten lauantaiset päiväkäynnit olivat mahdollisia täältä hyttysvyöhykkeeltäkin käsin. Lähtemällä kello 6.50 bussilla ehti Helsinkiin puolilta päivin ja kello viiden bussilla ehti takaisin vaihtamalla Jyväskylässä vielä illan viimeiseen. Nyt tuota aamun ensimmäistä ja illan viimeistä ei ole enää pariin vuoteen ollut, joten reissut venähtävät väkisin yön yli. Reittipakettien avaaminen vapaalle kilpailulle on johtanut siihen, että julkisilla pääsee kunnolla enää suuren kaupungin ytimestä toiseen ja keskisuuret kaupungitkin jäävät eristyksiin, koska kannattamattomia maaseutuvuoroja ei ole pakko ajaa saadakseen käärittyä voitot pikavuoroista.

Periaatteellisesta vastustuksesta huolimatta oli pakko valita Onnibus aikataulujen sopivuuden vuoksi. Viereiseen paikkaan istahti sotkamolainen, mutta jämsäläissyntyinen terveydenhoitaja matkalla Lohjan kautta Pärnuun. Detaljirikkaasta kuvauksestakin voi päätellä, ettei meille juuri hiljaista hetkeä tullut. Onneksi eestiläisrouvatkin papattivat yhtä penkkiriviä taaempana. Viikkiin saavuttiin aikataulun mukaan 13.40 ja sain sieltä onneksi kollegalta kyydin Munkkivuoreen, johon saavuimme jo 8 minuuttia ennen kokouksen alkua. Viikistä on kyllä suora bussiyhteyskin Munkkivuoreen, mutta kävelymatkoineen tuohon tuhrautui viime vuonna kokonainen tunti ja kokous kerennyt jo alkaa. 

Pikku Ranska kutsuu itseään ranskalaiseksi ravintolaksi, mutta sen menu koostuu pikemminkin kunnollisesta täyttävästä kotiruoasta, kuin stereotyyppisistä ruikkauksista pitkin lautasten reunoja ja pienistä kökkösistä keskellä. Annosten koko ja buffetin hinta 9.50€ ovat hyvin suhteessa toisiinsa eivätkä à la carten 18 euron hinnatkaan konkurssiin vie. Tällä kertaa buffasta löytyi kampelaa.

Assan baarihan on aina varma valinta missä päin maailmaa hyvänsä. Tuopillisen nauttimiseen mainiosti sopiva Pullman löytyy rautatieaseman toisesta kerroksesta, ja monille se oli ensimmäinen käynti ko. paikassa. Union jackit tervehtivät ovella ja brittihenkisyys jatkui sisällä. Paikan huonona puolena olivat alakerran maksulliset saniteettitilat, joissa assan tapaan seikkali tietysti myös nistejä.

Illan safkat sai Sky Expressistä, litran tuoppi maksaa Helsingin hinnoiksi hyvinkin kohtuulliset 13€ ja kaupan päälle voi valita listalta päivän pizzan. Virvoitusjuomalla samanlaisesta setistä köyhtyy 7 euron verran. Pizzat ehdittiin vetämään naamaan taksialan uusista tuulista keskustellessa juuri sopivasti ennen sulkemisaikaa (puolta yötä) ja siitä oli mukava kiivetä kämpille koisimaan.

Paluumatka sujui yhtä mutkattomasti Onnibussilla, joka on Polskibusin täydellinen look-a-like kyljen fonttia myöten ja konseptina kieltämättä varsin toimiva. Dachalle pääsin sunnuntain ensimmäisellä (ja toiseksi viimeisellä) bussilla, jossa vaihdoimme tietoja kunnanvaltuuston puheenjohtajan kanssa. Taas tuli opittua paljon uutta ja hyödyllistä päivänpolttavista aiheista.

Puulämmitys on ekologisin lämmön lähde

Näin ankaran pakkastalven jälkeen puulämmitys on ollut taas hieman tapetilla. Jotkut soimaavat aivan suotta puulämmitystä ja sen kuviteltuja hiilidioksidipäästölisäyksiä, vaikka se onkin yksi puhtaimmista tavoista tuottaa lämpöenergiaa. Uskaltaisin väittää, että käsityönä toteutettuna jopa puhtain ja sitä mieltä uskoakseni on Osmo Peräläkin.

Osmo Perälä, puuveneenveistokoulutuksen saanut autoinsinööri, joka on tehnyt työuransa ammattikoulun opettajana, on perillä ilmastonmuutoksesta ja ilmaston lämpiämisen uhasta. Teoksessaan Puulämmittäjän käsikirja Perälä puolustaa puun käyttöä lämmitykseen kestävän kehityksen näkökulmasta. Puuta poltettaessa vapautuu kyllä hiilidioksidia, mutta se on sitä samaa, jonka puu on kasvuaikanaan sitonut ja joka sitoutuu takaisin luonnon kiertokulkuun metsien kasvaessa. Maailman hiilidioksidinielun säilyminen edellyttää tosin metsien taitavaa hoitamista.

En ole tuota kirjaa lukenut, mutta olen tullut mietinnöissäni vielä maanläheisempään lopputulemaan. Koska poltan pääosin vain roskapuuta, tuolloin hiilidioksidia ei ymmärtääkseni edes vapaudu yhtään sen enempää kuin jätteenä poltettaessa tai puun jäädessä lahoamaan, (ts. hitaasti palamaan) metsään. Hiilidioksidi vapautuu korkeintaan nopeammin kuin lahoamisessa vapautuva. Roskapuulla tarkoitan siis oman metsän myrskytuhoja, tuulenkaatoja, pystyynkuolleita, lumen painosta vaurioituneita tai muuten sairaita puita ja läheisille kunnan maille harvennushakkuiden jäljiltä jääneitä rankoja ja latvoja, puutarhajätettä kuten vahvoja oksia, laudankappaleita ym. Pienistä puroista (ja pienestä takametsästä) syntyy tässäkin asiassa paljon. 2000-luvun alussa jonkin verran tarvittiin vielä ostopuuta, mutta viimeiset kymmenkunta vuotta käytännössä kaikki tarvittava puu on syntynyt omasta takaa ja etupäässä roskapuusta. Yhdeksi talveksi täytyi ostaa vähän koivua lisäpuuksi, mutta se ei ollut mitenkään välttämätöntä.

Ja ennen kuin kukaan ehtii argumentoimaan metsien ravinnekadolla, poltosta syntyvä tuhka palautetaan tietysti jäteastian sijaan metsiin ripottaen takaisin ravinnekiertoon. Yleensä tämän jälkeen keskusteluntynkä puulämmityksen pahuudesta onkin päättynyt. Lienen toivottoman itsepäinen tapaus.

Puulla ja puulla on tietysti olevinaan eroja ja lämmittäjiä on yhtä montaa sorttia. Joku huolii vain koivupuuta, toinen taas kelpuuttaa eurolavatkin. Joutunen myöntämään, että kuulun jäljempään ekologisesti ajattelevaan ryhmään. Roskakatokseen kannetut kuormalavatkin päätyvät jokatapauksessa polttoon (ellen sitten keksi niille muuta hyötykäyttöä ne pelastettuani).

Mitä sitten on hyvä polttopuu? Maisemallisesti arvokkaita koivikoita kaadetaan ihan suotta polttopuuksi, sillä lämpöarvoltaan koivu ei ole mitenkään yliverto. Puukilosta irti saatava lämpöenergian määrä on suurinpiirtein vakio (n. 4 kWh) lajista riippumatta, mutta puun ominaispaino taas vaihtelee lajikohtaisesti. Koivu on tiheämpää, eli halko painaa enemmän ja sitä kautta koivumotista saa enemmän lämpöä irti. Kuusen ominaispaino on noin 370 kg/m3 ja koivun taas noin 540 kg/m3. Kuutiometri (l. motti) koivua tuottaa lähes 1,5-kertaisen määrän lämpöä kuusimottiin nähden. Tämä näkyy yleensä ostopuun hinnassakin. 

Ylläolevassa taulukossa näkyvät yleisimmät dachan ympäristöstäkin löytyvät puulajit. Jos katsotaan laajemmin, selviää ettei koivu olekaan Euroopan mitassa mikään huippuluokan lämmönsitouttaja. 

Kääntäen, jotta saataisiin sama lämpömäärä, harvaa mäntypuuta joutuu pienimään enemmän joten sopivaa varastotilaa ja ruista ranteeseenhan se vaatii. 

Eikö puulämmitys ole siis työlästä? Jos sahaamisen, halkomisen ja pilkkomisen ottaa salitreenin kannalta, sen pitäisi olla jopa trendikästä. Tähän päivään mennessä en ole vielä moottorisahaa tarvinnut halkomakoneesta puhumattakaan. "Salille" on helppo mennä kun pendelöintimatka on muutaman kymmenen metriä, kausikortti ei kavenna rintataskua ja hommaa voi edistää vaikka vartin verran kerrallaan muiden töiden välissä.

Jos lämmöntuotannon lisäksi käyttää energian vielä hyödyksi ruoan valmistamiseen, säästyy lieden, kahvinkeittimen tai mikroaaltouunin vaatima sähkönkulutuskin. Keitto ja mutteripannukahvi kiehuu puuhellalla nopeasti ja grilliparila lämpiää nopeasti kuivavilla vaahteran vuosikasvuilla todella kuumaksi.

Lintu #28 - kuusitiainen

By Aviceda (Own work) [CC BY-SA 3.0 (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons

Aiemmat lintupäivitykset olen laittanut FMDX.tk -blogiin, mutta jatketaan niitä nyt täällä. Kuusitiainen (Parus ater, syn. Periparus ater) on 28. dachalla havaittu lintulaji. Se on talitiaisen rinnalla selvästi pienempi, ja kuusitiainen onkin pienin Suomen tiaisista ja ylipäänsä pienimpiä lintujamme. Varmuudella sen erottaa hömötiaisesta (ja muista tiaisista) valkean niskalaikun avulla, joka näyttää tietystä kulmasta jopa pitkältä pään halki kulkevalta leveältä raidalta. Kuusitiaisen on kuvailtu olevan sekoitus hömötiaista, sinitiaista ja töyhtötiaista. Pienen töyhtön päälaelta saattaakin erottaa. 

Kuusitiainen on levinnyt laajalle Euraasiaan. By Viktor Kravtchenko - Own work based on data from the following sources, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=6427665

Kuten Tunturisusi -sivusto kertoo: "Parhaiten harrasteleva ja kaiken aikaa kehittyvä ornitologi tavoittaa kuusitiaisen kiikarillaan talvella, jolloin se vierailee mielellään etenkin metsänreunaan asetetulla lintulaudalla. Muina aikoina sen tapaa kuusimetsistä." Ja näinhän tässä nytkin kävi. Kuusitiainen on havumetsien laji, joka viihtyy kuusimetsissä ja kuusivaltaisissa sekametsissä, mutta myös tervaleppää kasvavissa rehevissä lehtokorvissa, joissa kasvaa vain yksittäisiä suuria kuusia. Vaikka sen pääravintoa ovatkin lähinnä männyn ja kuusen siemenet, vierailee se ruokintapaikallakin ja on niin rohkea, että päästää ihmisen melkein viereen. Tämäkin lintukirjan väite tuli todistettua oikeaksi. Silloin kun havupuita kohtaa siemenkato, kuusitiaiset massamuuttavat etelämpään ja jäävät pääosin uusille alueilleen. Ehkä tästä johtuu, ettei kuusitiainen ole kovin runsas näillä leveyksillä.

Aiemmin tänä talvena ruokintapaikalla ei ole näkynyt tiaisten lisäksi juurikaan muita lintuja - yhtä käpytikkaa lukuunottamatta - mutta viime päivinä myös punatulkut ovat paikalle löytäneet. Sen lisäksi tänään näkyi vielä toinenkin, toistaiseksi tunnistamaton lintu, joka muistuttaa eniten paju- tai pohjansirkkua. Eiköhän siihenkin selvyys tule kevättalven mittaan.

Vuonna 2007 valkopäätiainen (Parus cyanus, synonyymi Cyanistes cyanus) oli eksynyt aivan dachan lähimaastoon, mutta silloin en vielä bongannut lintuja, enkä niitä nytkään ole katsellut kuin vasta vuoden verran sivusilmällä.

Lintubongareista sen sijaan on fotoja tallessa - kaukaisimmat havainnoijat olivat Belgiasta ja Englannista asti. Harmi vaan, etten silloin ymmärtänyt vielä kiikaroida, muistikuvat ovat vain paljaalla silmällä näkyneestä valkeasta linnusta syömässä ruokintapaikalla...

Lähteet ja lisätietoa: 
Bruun, Bertel; Delin, Håkan; Svensson, Lars; Vepsäläinen, Kari; Lokki, Juhani; Singer, Arthur: Euroopan lintuopas : maastokäsikirja (The country life guide to birds of Britain and Europe)
Weilin + Göös 1987 Uud. laitos
Hildén, Olavi & Linkola, Pentti Suuri Lintukirja. Otava 1955
Suomen Luonto: http://www.suomenluonto.fi/sisalto/artikkelit/lintulaudalla-9-osa-kuusitiainen/
Tunturisusi: http://www.tunturisusi.com/tiaiset/kuusitiainen.htm
Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusitiainen

Kevään merkkejä

Dachalla on ilmassa jo selkeitä kevään merkkejä, roimasta lumen syvyydestä huolimatta. Tänä vuonna Keski-Suomi on saanut lumisateista osansa oikein avokätisesti. Melkoinen ero on Viitasaaren ja Pielaveden välillä (alle 50 cm vs. yli 70 cm). Maantieteellisesti lähimpänä on Tikkakosken lentokentän luku, jota omatkin summittaiset mittaukset tukevat. Tällä hetkellä virallinen lukema on 56 cm ja korkeimmillaan se kävi 61 senttimetrissä 07.02.2018. Edellinen runsasluminen talvi oli seitsemän vuotta sitten, jolloin mitattiin 62 cm (06.02.2011)

Viimeisen kolmen viikon ajanjaksolle kokonaan aurinkoisia päiviä on mahtunut peräti 11 kpl ja sen lisäksi aurinko on näyttäytynyt viitenä päivänä. Kokonaan pilvistä on ollut siis vain 5 päivänä. Valon määrän kasvaessa näin nopeasti toscanantuliainen on lähtenyt jo vauhdikkaaseen kasvuun kasvihuoneessa. Sinisateen (wisteria) pieni juurakko on tuotu helmikuussa 2015 Suomeen. Jotkut ovat saaneet sinisateen talvehtimaan ulkonakin ja jopa kukkimaan ykkösvyöhykkeellä. Rohkeus ei ole riittänyt kokeiluun ainoalla kasvilla, sillä kiinansinisade (w. sinensis) on Suomen oloissa hyvin talvenarka, mutta saattaa kylläkin talvehtia Etelä-Suomessa. Lajimääritys ei ole kuitenkaan aivan aukoton. Kiinansinisateen lehdessä on lehdyköitä lähteestä riippuen enintään 11 (tai 13). Paremmin arktisissa oloissa menestyvän japaninsinisateen (w. floribunda) lehdessä niitä pitäisi olla 12-19. Dachalla viihtyvästä laskin 9-13. Myös kiertosuunta eroaa alalajeilla, ehkä olen aavistuksen näkevinäni liikettä vastapäivään, joka viittaisi lehdyköiden määrän ohella juuri heikommin pakkasta sietävään sinensis-alalajiin.

Kokeellisen pienviljelyn tuloksena siemenestä kasvatettu avokado on sekin jo vauhdissa. Vastoin oppeja se on lyöty suoraan multaan, mutta versominen kesti pitkään. Kuorta voinee ohentaa jos haluaa taimivaiheeseen nopeammin.

Siemenestä on kasvatettu myöskin tämä omenapuun alku, joka teki ensimmäiset hedelmänsä viime syksynä. Nyt ei enää verkko riitä sen ympärille ja rusakot ovatkin löytäneet aterialle.

Kirjakerho: osa 25-27

Puolella silmällä eilen pakolla nähty Puoli Seitsemän yllätti termillä "tsundoku", jonka merkitys selviääkin tämän postauksen johdantokuvasta. Enpäs tiennyt että tällekin taipumukselle on nimi. Italian laitoksen professorillammekin on kertomansa mukaan lukemattomia kirjoja niin paljon, että hän laski joutuvansa elämään ainakin 130-vuotiaaksi suman purkaakseen. Minulla lie toivoa vielä tämän elämän aikana. Toinen kirjallisuuteen liittyvä mielenkiintoinen tieto on vastaantullut The Guardianin tuhannen parhaan romaanin luettelo, liekö noista tullut luettua vielä yhtäkään.. tämänkertaisiin:

25. Roberto Saviano: ZeroZeroZero - raportti kansainvälisestä kokaiinikaupasta (Zero Zero Zero, 2013). Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. Helsinki: WSOY, 2014. (kesäkuu 2017-maaliskuu 2018). Savianon kolmas "paljastusteos" ei ehkä yllä säväyttävyydessään ihan esikoisteos Gomorran tasolle, mutta jotainhan sitä maan alla asuvan miehenkin pitää elääkseen tehdä. Totta puhuen alussa hieman verkkaisesti etenevä kirja muuttuu loppua kohti koko ajan koukuttavammaksi, kuin kokaiini. Hiukan yllättäen lopussa kirjoittaja ehdottaa laittoman kokaiinikaupan hillitsemiseksi huumeiden laillistamista - aivan samoin kuin olin itsekin lukijana saanut hieman aiemmin päähäni. Sekä Gomorra että ZeroZeroZero ovat silmiäavaavaa luettavaa, joihin uppoutumisen jälkeen maailma ei kertakaikkiaan enää makaa samalla tavalla. Savianolla on myös muuta tuotantoa, johon on pakko paneutua myöhemmin.

26. Pedro Almodóvar: Pornotähti ja muita juttuja (Patty Diphusa y otros textos). Suomentanut Sanna Pernu. Otava, 1993. (tammi-maaliskuu 2018). Erinomaista ajankuvaa 1980-luvun Espanjasta. Lyhyitä kertomuksia, luettu pääosin töissä työpäivän luppohetkinä.  Takakannesta: Mitä kansainvälinen seksisymboli ja kauhean tunteellinen pornotähti Patty Diphusa touhusi loistonsa vuosina? Entä miten maailmankuulu ohjaaja onnistuu jututtaessaan itseään aiheesta ”kuinka tulla maailmankuuluksi elokuvaohjaajaksi”? Näistä ja monista muista aiheista koostuu Pedro Almodovarin rienaavan ironinen juttukokoelma, jossa tämä tunnettu elokuvaohjaaja laskee posketonta pilaa itsestään posketonta pilaa itsestään, töistään ja espanjalaisesta yhteiskunnasta. Kuten niin monesti elokuvissaan, hän asettuu nytkin vaivatta naisen nahkoihin ja tykittää täysillä valtiota, kirkkoa ja avioliittoa – mutta vilauttaa kuin ohimennen myös vakavamman puolen itsestään.

27. Heikki Halmetoja: Oluen ja viinin kotivalmistus (syyskuu 2017-maaliskuu 2018). Paikka paikoin lukijaa aliarvioivia itsestäänselvyyksiä, mutta kuitenkin monet asiat jäivät epäselviksi, ehkä vika on kuitenkin luetunymmärtämisessä :). Ensimmäistä viiniään suunnitteleva pienviljelijä ei tästä saa hirveästi irti, ehkä lukukokemus pikemminkin hillitsee turhaa innostusta - niin monimutkaisesta taiteenlajista taitaa olla kyse.