Arabiemiraatit, Madha ja Oman

Vaikka kauan vannotin että Eurooppa on oma kotimaanosani, noin kolmenkymmenen vieraillun Euroopan maan jälkeen sen ulkopuoliset maanosat ovat alkaneet kiinnostaa. Lyhimmillään matka "eksotiikkaan" kestää suorilla lennoilla vain kuutisen tuntia, ja lentoja Dubaihin saa pitkälti alle 200€ "kipurajan" - molemmat vaikuttivat olennaiset tämän kohteen valintaan. Lisäksi reissukaveria erityisesti kiehtovaan arabikulttuuriin tutustuminen alkaa kivuttomimmin varmasti näistä länsimaisemmista arabimaista - ja minähän olen aina valmis lähtemään lähes mihin tahansa, jos joku sitä rohkenee ehdottaa. Koska UAE:sta ja Omanista on jonkin verran kyselty, tämä reissuraportti saa kunnian olla sarjan ensimmäinen - jatkoa toivottavasti seuraa. Vanhojakin saatan ties vaikka muistella.  Tarkoitus ei ole kirjoittaa kattavaa survival-opusta, vaan enemmänkin reissumerkintöjä omien muistikuvien tueksi. Toivottavasti onnistumme samalla tuomaan esiin sellaisia asioita, mitä painetuista matkaoppaista ei löydy.

Dubai

Öljyvaroilla 50 vuodessa rikastuneeseen Arabiemiraatteihin on taidettu rakentaa beduiinitelttojen tilalle kansainvälisiä lentokenttiä jo jokaiseen emiraattiin. Parhaat yhteydet Suomesta ovat Abu Dhabiin ja Dubaihin. Molempiin löytyy edullisia lentoja. Koska kaverini oli jo käynyt Abu Dhabissa, valitsimme siis Dubain. Dubaita halkoo creek ja sen voi ylittää paitsi ajamalla maksullista siltaa pitkin, myös abralla, eli iänkaiken vanhalla joukkoliikennepuuveneellä. Koska maa on rakennettu käytännössä 1960-luvun jälkeen, old towneja ei tarvitse etsiä - eikä museoitakaan juuri ole. Mielenkiintoisimmiksi nähtävyyksiksi valitsimme ostosalueet, siis kulta- ja maustesoukin.  Jälkimmäisen päällekäyvät myyjät kannattaa ignoorata ensi tilassa - samaa laatua saa kyllä halvemmallakin ns. "one dollar shopeista" jos niitä vaan osuu ajoreitin varrelle. Kultasoukistakin olisi saanut rantarolexeja riittämiin, mutta siellä on kuitenkin asiallisia kivijalkaliikkeitä joista voi hankkia kultaa maailmanmarkkinahintaan nähden varsin edullisesti. Normaaliin kaupankäyntitapaan kuuluu tietysti tinkiminen, eikä ensimmäisestä liikkeestä koskaan saa parasta hintaa.

Vaikken ostoskeskusihmisiä olekaan, Dubai Mall tarkistettiin ja todettiin että metrolta sai jaloitella useamman kilometrin yhdyskäytävää ennen kuin oltiin edes ostarin ovella. Oli se siis iso. Vieressä töröttävään, emiraattien välisen kilpakorkeusrakentamisen seurauksena pystytettyyn maailman korkeimpaan rakennukseen Bur Khalifaan olisi päässyt "edullisesti" varaamalla liput muutama päivä ennakkoon. Ovelta lippu on luokkaa satasia. Dubaissa on varsin mutkatonta olla ja mennä, julkista liikennettä on abroja lukuunottamatta vähän ja jalankulkijoita on huomioitu huonosti, joten taksin käyttöä on vaikea välttää - onneksi ne ovat varsin edullisia. Huonoimpana puolena oli kunnollisen ruoan löytyminen (mikäli ei satu rakastamaan intialaista yli kaiken). Maassa, jossa oma kansa (n. 10%) hoitaa lähinnä johtoportaan tehtävät, ja suorittavat työt ovat Intian niemimaalta tulevan vierastyövoiman (n. 90%) varassa, arabiruokaa on jokseenkin hankala löytää. Sama ongelma jatkui myöhemmin muissakin emiraateissa. Mainittakoon vielä tässä yhteydessä, että intialaisten virta ei tyrehdy, sillä ulkomailla työskentely on varsin tavallista intialaisille poikamiehille, jotka varallisuutta kasattuaan palaavat sitten kotimaahan, perustavat perheen ja rakentavat talon. Yhden kokonaisen päivän ja kahden yön kaupunkiin tutustumisen jälkeen haimme lentokentältä vuokra-auton ja emiraattipisteiden keruu pääsi käyntiin.

Sharjah

Muslimimaassa alkoholipolitiikka on tietysti tiukkaa, mutta sekin on emiraattikohtaista. Vaikka muista emiraateista voi hotellien bistroista rosélasillisen löytääkin, Sharjahista ei sitäkään. Pelkkä hallussapitokin on vakava rikos - tosin pykälän rikkominen on hankalaa, koska alkoholia on mahdoton ostaa ulos mistään. Sharjah oli kiertomatkamme toinen käyty emiraatti ja vertailukohdan ollessa tähän mennessä ainoastaan Dubai - huomattavasti vähemmän prameileva.

Sharjahin emiraatissa nukuttiin myöhemmin myös reissun neljäs yö Khor Fakkanissa. Venäläisten tupaten täyttämästä hotellista myöhään saapuneet matkalaiset saivat upgreidin sviittiin, jonka ikkunasta laskimme samanaikaisesti n. 27 öljytankkeria kauempana avomerellä. Aina kun yksi katosi näkyvistä, seuraava jo ilmaantui.

Ajman

Ajman on emiraateista pienin, rannikkoa sillä on vain parin kilometrin verran ja Ajman onkin nopeasti läpiajettu - jopa ohitettu jos ei pysy hereillä. Emiraattien vaihtumista ei ole merkitty näkyvästi teiden varsille, mutta gps:stähän rajat näkyvät. Sekä Sharjahissa että Ajmanissa tehtiin pieni kävely ja Ajmanissa syötiin retken ehkä huonoimmat ruoat, vaikka paikka ei intialainen ollutkaan. Sekä Sharjah että Ajman ovat Dubain työssäkäyntialuetta. 

Umm al-Quwayn

Umm al-Quwaynin ensivaikutelma oli sen verran vaatimaton, ettemme viitsineet koukata enää varsinaisen keskustan kautta, vaan painoimme rantatietä Ras al-Khaimahin yöpaikkaa kohti. Koko emiraatti kun tuntui olevan täynnä yksikerroksista intialaisliikettä - kokemus tietysti sekin. Käynti tässä emiraatissa jäi lyhyeen jaloitteluun ja tupakkataukoon

Ras al-Khaimah

Ras al-Khaimahiin saavuimme myöhään illalla. UAE:sta on vaikea löytää huonoa majoitusta - kalliimpi on luksusta ja halvempikin hyvää. Kolmannen yön majapaikkamme Tulip Inn oli varmaan reissun "huonoin" hotelli vastaten Cumulus-tasoa. Jonkin verran se oli saanut moitteita hiukan ruskeasta vedestä joissain huoneissa, mutta kun muutaman litran laski niin vesi kirkastui ja aivan hyvin sopi suihkutteluun. Lähdimme ajamaan seuraavana aamuna Dhayahin linnoitukselle ja päivänvalossa näkikin maiseman muuttuneen tiheästä tasamaasta vuoristoiseksi. Saapumisen Emiraattien Kajaaniin huomasi myös siitä, että miljoonakaupunki Dubain jouhevasti etenevä liikenne oli muuttunut köröttelyksi ja autoja alkoi tulla tasaiseen tahtiin "perävalot edellä vastaan". Kaverin kanssa haeskeltiin Dhayah Fortilta tuloksetta geokätköä - minulle vieras harrastus, mutta se näyttää vievän näkemisen arvoisiin paikkoihin. Ras al-Khaimahissa on Dubaissa asuvan kaverini mukaan lähinnä kiipeilypaikkoja joten se sopinee aktiivilomailijan kohteeksi. Tämän kerran aktiivilomailuksi riitti kiipeäminen linnoitukselle ja näkemisen arvoinen oli myös "Westend" - varakkaamman väen näyttävät omakotitalot linnoitukselle johtavat tien varressa. Olimme jo aivan lähellä Omanille kuuluvan Musandamin rajaa, mutta emme kokeilleet rajanylitystä koska ylityksen onnistumisesta ei ollut varmaa tietoa ja kartalla mutkaisen oloinen tie Khasabin kaupunkiin ja takaisin olisi tuonut 150 ajokilometriä tälle päivälle lisää. Toinen käväisty paikka oli Al Jazirah Al Hamran hylätty kalastajakylä hieman takaisin Dubaihin päin. Kylä oli rakennettu joskus 1960-luvun aikana korallitiilistä ja on autioituneena elävä muistomerkki kalastuselinkeinon kannattamattomuudesta öljynjalostuksen rinnalla. Jotkut tosin väittävät kylässä kummittelevan, mutta ensinmainittu syy on ehkä se rationaalisempi tässäkin tapauksessa. Ras al-Khaimahin alueita löytyy tilkkutäkistä lisää läheltä varsinaisen Omanin rajaa. 

Fujairah

Fujairah oli seuraava vierailtu emiraatti. Ajomatka RAK:sta itärannikolle sujui hyvää pääosin nelikaistaista vuoristotietä, jonka rakentamiseen tunneleineen oli palanut rahaa.  Maisemien lisäksi liikennemääristä saattoi löytää hyvällä tahdolla samankaltaisuutta Tunturi-Lapin kanssa. Toisella kaistalla oli kuitenkin käyttöä sheikkien urheiluautoille joka kerta kun lussu vuokra-Yaris alkoi tukehtua mäkiin. Kaksikaistaisia maantieosuuksia ei koko valtiosta monesta paikkaa löytynytkään. Tien päässä Intian valtameren rannikolla ensimmäinen isompi paikka oli Dibba. Mentaliteetillä "tätähän saattaa joskus vaikka tarvita" hamstraamani matkakirja vuodelta 1994 tulikin tämän reissun myötä varsin pian tarpeeseen. Kirjan nimeä Dubaista Dibbaan ei sen paremmin selitetty, mutta näin jälkikäteen ajateltua Dibba olikin melkoinen anti-Dubai. Kaupungista ei löytynyt oikein mitään matkailullista nähtävää saati luksusta - positiivisesti asian kääntäen Dibba sopii hyvin autenttisempaan elämänmenoon tutustumiseen liian turismin häiritsemättä. Dibban kaupunkialue jatkuu Musandamin puolella, mutta rajan ylitys ei kohtuu varmojen tietojen mukaan onnistu ilman hotellivarausta sillä puolella, emmekä kokeilleet. Dibbasta löytyi kuitenkin tokmannitason rihkamakauppa pakollisten kitchimatkamuistojen hankkimiseen ja autenttinen arabiravintola, jonne löysimme paikallisten suosituksella. Farmaseutit olivat intialaisia, mutta apteekkari vaikutti arabilta ja hymähti kysyttyään "what do you want to eat". Meistä "not Indian" ei ollut ollenkaan huvittava vastaus. Dibbasta ajettiin yöksi Khor Fakkaniin, joka tilkkutäkkikartalla sijoittuu jälleen Sharjahin itäisiin osiin.

Fujairahin emiraattiin palattiin jälleen viidenneksi yöksi. Seuraava yöpaikkamme sijaitsi emiraatin samannimisessä pääkaupungissa, johon saapuessa oli jo selvää että kyse on teollisuuskaupungista. Sadat massiiviset öljysäiliöt seurasivat meitä molemmilta puolilta saapuessamme kohti ydintä. Kaupunki olikin oikean suurkaupungin oloinen korkean rakennuskannan kera. Kävin lyhyellä ilta-ajelulla soukissa ja se oli Dubain turistirysäsoukkien jälkeen miellyttävä arabikokemus - olkootkin että kaikki myyjät olivat Intian niemimaan maista. Ruokapaikaksi valikoitui iranilainen ravintola aivan Novotel-hotellin vastapäätä ja se osoittautui paikallisten suosimaksi erinomaiseksi paikaksi. Fujairah ei ole hyödyntänyt turismin mahdollisuuksia täysipainoisesti, joten se on emiraattina ehkäpä autenttisimpia. Ei rantalomaa kaipaavalle, mutta löysin tästäkin paikasta sen oman viehättävyytensä - sekä näppäsin reissun kenties hienoimman vuoristokuvan keskeltä tätä metropolia. 

Madha

Khor Fakkanista oli noin vartin ajomatka Omanille kuuluvaan Madhan enklaaviin. Enklaaveja ja muita erikoisia maapistelaskennassa pojon tuottavia alueita bongaavana Madha oli tottavie pakollinen käyntikohde. Koska aihe ei kaveriani kiinnostanut, lainasin aamusta Toyotaa pikavisiittiä varten. Autovuokraamolle ei tietenkään oltu maksettu kahdesta kuljettajasta, mutta tuskin siitä kolaritilanteessa olisi ollut apua, sillä ei meillä ollut vakuutustakaan Omanissa ajamiselle. Koska etukäteen oli tiedossa, että rajalla ei ole mitään muodollisuuksia, nopea käynti sujuikin ongelmitta. Madhan enklaavin sisällä sijaitsevan Nahwan, jälleen UAE:lle kuuluvaan ekslaaviin sen sijaan en uskaltautunut. Poliisien maasturi lähti juuri sopivasti nousemaan sinne johtavaa umpitietä pitkin, enkä viitsinyt ottaa riskiä mahdolliseen ratsiaan joutumisesta. Omanin poliisi onkin paljon UAE:n lainvalvojia aktiivisempi näkyvässä liikenteenvalvonnassa. Madhasta/Khor Fakkanista ajettiin yöksi sitten Fujairahiin.

Oman

Varsinaiseen Omaniin sen sijaan oli hankittu asiaankuuluva vakuutus ennakkoon autovuokraamon kautta. Mattimyöhäiset olisivat ehtineet vakuutuksen hankkimaan varmaan vielä rajalla olevista kojuistakin. Omanissa ajamisen sallii vain Hertz, kuriositeettina - Saudi Arabiaan ei ole asiaa minkään vuokraamon autoilla. Fujairahin hotellin vastaanottovirkailija vaikutti arabilta, joten paikallistuntemus hyödynnettiin viime hetken rajanylitysvinkkien muodossa. Kaveri lupasikin selvittää asian ja soitti toden totta myöhemmin huoneeseemme. Hänen antamansa tiedot tukivat netistä ennen reissua kaivettuja ohjeita. Kalbasta ei kannata yrittää, vaan paras todennäköisyys rajanylityksen onnistumiselle on Hattan suosittu piste. Samansuuntaisen ohjeen saimme autovuokraamoltakin, joka tosin varoitteli että vain 10% asiakkaista lopulta pääsee maahan - autovuokraamon antamista maksullisista dokumenteista huolimatta. Navigaattori ajatti meidät Fujairahista epähuomiossa Kalban rajanylityspaikalle, jossa saimme viimeisen varmuuden ohjeistukselle: Hattaan - Kalba on vain paikallisväestölle. Hattan pisteelle olin tulostanut puolalaisen delegaation hyvät ja yksityiskohtaiset ohjeet, jotka pätivät edelleen joulukuussa 2017. Ohjeista poiketen ainoastaan UAE:sta poistuttaessa piti maksaa maastapoistumismaksu 35 AED, mikä on tietysti asetettu vierastyövoiman kiusaksi viisuminpidennysreissuille. Tämän jälkeen ahkerasti jonotettuamme omanilainen virkailija ei turhia auton papereita kysynyt, emmekä turhaan korostaneet olevamme liikkeellä vuokra-autolla. Ilmeisen tavallista on, että alkuperäisen rekisteriotteen puute, josta vuokraamot luovuttavat vain kopion, johtaa hankaluuksiin rajalla. Vakuutus oli tietysti voimassa vain yhdeksi päiväksi läpiajon ajaksi, mikä aiheutti kummastusta. Koska meillä oli valmis suunnitelma lounastamisesta Soharissa ja yöpaikasta jälleen Emiraattien puolella, viisumit lohkesivat mutkitta. Mukavin yllätys oli, ettemme joutuneet edes maksamaan suhteellisen kallista sadan euron viisumia (ilmeisesti vierailun lyhyyden vuoksi). Luottokorttia tarjotessa vastaus oli "pay next time" ystävällisen hymyn kera. Rajanylityksen onnistuminen vaatii onnea ja ehkä vähän pelisilmääkin. Googlatessa nyt helmikuussa 2018 löytyi tietoja Hattan ylityspisteen mahdollisesta sulkemisestakin, joten Omanin käynti osui meille aikataulullisesti nappiin. "Expats driving to the United Arab Emirates will soon have fewer border crossing options.

From January 1, 2018, expats living in Oman should use the Khatm Al Shikla and Mezyad crossings The two crossings are about 58 kilometres away from each other. It's not yet clear whether the popular Hatta crossing point will remain open".

Se rajamuodollisuuksista, kerran maahan päästyämme loppu sujui leikiten. Matka Sohariin taittui 120 kmh marssivauhdilla tuossa tuokiossa. Matkamuistoja pysähdyttiin ostamaan sopivasti nimetystä Sohar Gift Marketista ja ruokapaikaksi valikoitui erinomainen arabialainen kellariravintola hieman syrjäiseltä sisäpihalta. Soharin keskustasta löytyi linnoitusta, moskeijoita ym nähtävyyttä ja moskeijat olivat paljon koristeellisempia kuin Emiraattien puolella. Omanin puoli vaikutti äkkiseltään myös paljon vehreämmältä. Intialaisia räikeitä pikkuliikkeitä ei juurikaan ollut, mikä teki katukuvasta erittäin rauhallisen, siistin, autenttisen ja viihtyisän. Soharista lähdettiin ajamaan hyvissä ajoin Buraimia kohti, jonka vain piikkilanka-aita erottaa Emiraattien Al Ainista. "Reikä" piikkilangassa löytyikin pienen etsiskelyn jälkeen ja saimme leimat passeihin nopeasti väenpaljoudesta huolimatta. Joidenkin tietojen mukaan ulkomaalaiset olisivat päässeet vain jostain tietystä rajanylityspaikasta, mutta ristiriitaisten tietojen vuoksi päätimme kokeilla ensimmäistä eteen osuvaa ja edetä sen jälkeen saamiemme ohjeiden mukaan. Joko ensimmäinen oli se oikea tai sitten naamakerroin osui peräti kahdesti samana päivänä kohdalleen.

Abu Dhabi

Piikkilangasta selvittyämme reissun minulle viimeinen uusi emiraatti oli korkattu. Kaverini oli aiemmin jo käynyt siis Abu Dhabissa mutta Al Ain oli kaupunkina hänellekin uusi. Tänne on yliopistovientiä Suomesta. Vain 70% väestöstä on muita kuin emiraattien omia kansalaisia ja Abu Dhabin julkisivulautakunta oli ottanut vaikutteita Omanista. Räikeitä pikkuliikkeitä oli vähemmän ja kyltit olivat siistimpiä valomainoksia - monissa tekstit vain arabiaksi. Samantyylistä oli ollut kuulemma AD:n kaupungissakin. Majapaikkoja Al Ainissa ei ollut varaushetkellä enää hirveästi jäljellä, joten otimme noin satasen kämpän kaupungin ulkopuolelta kun autokin oli kerran käytössä. Se osoittautui Veljekset Keskinen -vaihtoehdoksi. Ostoskeskuksen yhteyteen rakennettu palatsimainen pytinki. Hyvin nukutun yön, aamusaunan ja jacuzzin jälkeen lähdettiin tutustumaan kaupunkiin. Al Ainissa perehdyimme suurensuureen keitaaseen ja sen luontoaiheisiin installaatioihin sekä läheiseen ulkoilmamuseoon, joka ei nuoren maan kyseessä ollessa kovin vanhaa tavaraa sisältänytkään. Onneksi museo oli kuitenkin maksuton ja siihen sisältyi vielä kahvi- ja taatelitarjoilukin. Al Ainin kansallismuseosta sen sijaan löytyi rahalle vastinetta ja kierrettävää olisi ollut pidemmäksikin aikaa. Myös kolikkonäyttely oli kiinnostava. Miljoonapilkin sijasta tulimme huijatuiksi hotellin takapihan kamelimarkkinoilla valokuvaan, josta pitikin pulittaa pitkä penni ja kaverien ystävällisyys loppui rahojen saamiseen. Kuva saatiin kuitenkin tingittyä hyvään hintaan. Minulle jäi hieman epäselväksi tehtiinkö täällä oikeaakin kamelikauppaa, vai oliko koko show vain turistien rahastamiseksi.

Valoisan ajan lähentyessä loppuaan lähdettiin ajamaan hyvissä ajoin kohti Dubaita ja lentoasemaa. Matkalla pysähdyttiin tutustumaan vielä tuhansia vuosia vanhoihin hautarakennelmiin kukkulan laella. Surullinen näky, sillä töyräästä oli surutta lohkaistu kauhalla täytemaata ilmeisesti läheisen moottoritien rakennustyömaalle. Nuori maa ei osaa arvostaa territorionsa alueella tapahtunutta historiaa - etenkään epäislamilaista sellaista. Matkalla osui vielä reissun ainoa sadekuuro (n. 20 minuuttia). Tiheä asfaltti ja olemattomat kaadot saivat tien lainehtimaan ja paikallisten vähäinen ymmärrys vesiliirrosta ei ajonopeuksia laskenut. Yleensä ottaen ajaminen oli kuitenkin helppoa ja melkoista köröttelyä. Dubaissa ajaminen oli hieman konstikkaampaa. Navigaattorista ja manuaalisesta kartanluvusta huolimatta kaistamerkinnöissä oli toivomisen varaa. Esimerkiksi kymmenkaistaisella baanalla opasteiden mukaan valitulta seitsemänneksi sisimmältä kaistalta saattoi joutua poistumaan kuitenkin muutaman sadan metrin päästä, kaikkien seitsemän kaista yli. No ei poistuttu ja vaihtoehtoiset kiertotiet olivat aika pitkiä lenkkejä. Sadekuuro yltyi Dubain päässä kunnon myrskyksi, mutta ilman vettä. Lento lähti kuitenkin myrskystä huolimatta onneksi ajallaan yöneljältä.

Lukupiiri: osa 1-24

Kirjatoukallekin lukeminen saattaa kausittain tuntua väkinäiseltä pakkopullalta. Yläasteelta asti hunningolla ollut lukuharrastus osoitti elpymisen merkkejä vasta pari vuotta sitten. Ironista kyllä korkeakouluopinnot onnistuin läpäisemään lukemalla vain pari teosta kannesta kanteen, mutta kirjallisuus alkoi kiinnostaa eri lailla heti alma materin ovenrivasta irti päästettyäni. Vielä kun talvella 2015-2016 sain tutustua useisiin mielenkiintoisiin kirjahyllyihin, syventyminen kirjallisuuden  kiehtovaan maailmaan pääsi uudelleen alkuun. Vielä nytkin minulle on mysteeri, miten jotkut ehtivät lukea sanomalehden jopa samana päivän aikana. Onneksi autoradiosta löytyy YLE Puhe, jonka erinomainen ohjelmatarjonta pitää ajan tasalla maailman menosta. Lukuharrastuksesta käy parhaiten esiin mielenkiinnon kohteeni, kuten suomalais-ugrilaisuus, Välimeren maat, radioharrastaminen, rikoshistoria, matkailu, itäblokki, 1970-luku, pienviljelijän eksperimentaalinen hulluus jne.. :) 

1. Roberto Saviano: Gomorra, Milano 2006 (syksy 2009). Lahjaksi saatu silmiäavaava pokkari, jonka lukemista olen suositellut suunnilleen joka toiselle vastaantulijalle. Kiinasta Eurooppaan tuotavasta tavarasta peräti 90% tuodaan yhden ainokaisen sataman (Napoli) kautta, ja valtaosa tuosta lastista saapuu ohi tullien. Saavatpa monet tuotteet tämän jälkeen Made in Europe -laputuksen. Tämän teoksen luettuani on tuntunut mukavalta ostaa ihan rehellistä kiinalaatua ihan kiinalaisen laadun hinnalla.

2. Seppo Zetterberg: Viron historia, (syyskesä-lokakuu 2014). Yksi harvoja yliopistossa lukemiani kirjoja, tämäkin luettu ainakin 95-prosenttisesti. Muu 2010-luvun alkupuolen lukemisto olikin sitten tenttikirjojen selailua sieltä täältä.

3. István Örkény: Egyperces novellak, Budapest 1987 (tammikuu 2015). István Örkény (1912-1979) kouluttautui isänsä toivomuksesta kemisti-insinööriksi ja farmakologiksi, mutta kirjallisuus kiinnosti häntä kuitenkin enemmän. Valmistuttuaan 1934 hän oli mukana perustamassa kirjallista aikakauslehteä, jota toimitti aina vuoteen 1936 saakka. Ensimmäisen novellinsa hän julkaisi vuonna 1937 ja matkusteli sitten Länsi-Euroopassa viettäen vuodet 1938-1939 Lontoossa ja Pariisissa. István Örkény palasi Unkariin 1.9.1939, samana päivänä kun Saksan joukot rikkoivat puomin Puolan rajalla. Hänen esikoisromaaninsa Tengertánc julkaistiin 1941. Sotaan hän osallistui vuonna 1942 ja juutalaisena päätyi Venäjän rintamalle rangaistuspataljoonan työpalvelukseen ja siitä Neuvostoliiton sotavangiksi ja pakkotyöhön Moskovan lähelle neljäksi vuodeksi. Nämä koettelemukset heijastuvat hänen myöhemmässä tuotannossaan synkkinä ja vakavina aiheina. Toisen maailmansodan tuoksinasta Örkény lähetti postikortin: Se operába, se hangversenyre nem nagyon járok. Mostanában a hason csúszásra és emberölésre fektetem a hangsúlyt. Hän kirjoitti jo tuolloin groteskisti – inhottavasta naurettavasti, eikä lopettanut kirjoittamista edes työleirillä ollessaan.

Hän ehti nähdä elämänsä aikana jos jonkinlaisia poliittisia aatteita ja suuntauksia, jotka kaikki lupasivat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Vaikeassa maailmassa on helpointa nauraa, ja niin Örkény päätyi kirjoittamaan satiireja ja groteskeja novelleja, mistä esimerkkinä juurikin minuuttinovellit. Palattuaan Unkariin 1946 hän liittyi ajan tavan mukaisesti kommunistiseen puolueeseen. Örkény työskenteli teatterialalla dramaturgina ja toimi kirjailijana, lehtimiehenä ja kustannustoimittajana. Hänen tyylinsä oli niin omintakeista ja yhteiskunnallinen kritiikkinsä sen verran hyvin puettu yksinkertaisiin vaatteisiin, ettei hän joutunut samalla tavalla sensuurin hampaisiin kuin monet muut unkarilaiskirjailijat. Örkény teki tiivisti kirjoittamisesta taidetta. Osa hänen kirjoituksistaan tuomittiin, mutta osaa kiiteltiin ja ylistettiin. Valtiovalta vaiensi hänet vain kansannousua seuranneen kaikkein tiukimman sensuurin aikana ja asetti kansannousuun innolla osallistuneen Örkény'in viiden vuoden julkaisukieltoon (1956-1960). Onnekseen hän löysi koulutustaan vastaavaa työtä lääketehtaasta – ja jatkaessaan kirjoittamista kaiken aikaa hän löysi tuona aikana myös oman kielensä ja lajinsa: minuuttinovellien ohella absurdin draaman. Örkény'illä on kyky sanoa shokeeraavia asioita viattomasti. Hän pidättäytyi ilmaisemasta selvästi poliittisia näkemyksiä, onnistui julkaisemaan novellinsa 60-luvun lieventyneessä ilmapiirissä vuonna 1967 ja voitti Mustan Huumorin Palkinnon Pariisissa vuosikymmenen taitteessa. Humanismin kehdossa Budapestissä syntyneenä ja kuolleena hän katsoi maailmaa hungaristisin silmin ja vielä paremmin sanottuna budapestiläisellä vivahteella. Unkarilaisen komiikan viljely erottaa hänet esimerkiksi Kafkasta. Vuonna 1973 hän sai Kossuth-palkinnon. Sekä aiheiltaan, että kieleltään groteskien minuuttinovelliensa ohella István Örkény tunnettiin näytelmätuotannostaan: Tótin perhe (Tóték 1964/1967) ja Kissaleikki (Macskajáték 1965/1970), jotka olivat alunperin pienoisromaaneja. Hän toimi myös Unkarin konservatiivisen teatteriperinnön uudistajana tuomalla Euroopan ja Unkarin näyttämöille itäisen Keski-Euroopan avantgarden. Näytelmä Pisti a vérzivatarban (Pisti verimyrskyssä) kuitenkin kiellettiin ja se tuli näyttämöille vasta Örkény'in kuolinvuotena 1979. Hän menehtyi vakavaan sairauteen. Osa hänen tuotannostaan julkaistiin postuumisti.

Minuuttinovelleillaan Örkény'in sanotaan luoneen samalla täysin uuden kirjallisuuslajin, tai ainakin oman tyylilajin, joka korosti lyhyttä ja pelkistetyn napakkaa ilmaisua ja vertauskuvallisuutta. Maailmansodan kokemukset näkyvät niissä julmana ja vinksahtaneena maailmana, mutta samalla välittyy humaani halu muuttaa sitä. Örkény kuvaa poliittisen totuuden toista puolta – budapestiläistä arkea – niiden ihmisten kautta, jotka ovat kokeneet lukuisat vallanvaihdokset ja epävarman tulevaisuuden. Kansakunnan yhteinen huumori auttaa jaksamaan mullistusten keskellä, Örkény'in sivaltamana se on mustaakin mustempaa ja absurdia. Lopulta mikään ei ole niin pyhää, etteikö sille voisi nauraa. Naurun taustalla on kuitenkin aina lämmin humanismi. ”Vain iva loukkaa, ei nauru, varsinkaan ei sellainen nauru, jonka groteski aiheuttaa”, Örkény'in kerrotaan sanoneen. Minuuttinovellin ehtii lukea tiivistämisen mestarin omin sanoin vaikkapa löysiä munia keitettäessä tai puhelimen tyytätessä varattua. Niiden hyvä puoli on siinä, että säästyy aikaa, kun niihin ei tarvitse keskittyä viikkokausia tai kuukausia. Ilmaisun tiiviys ja novellien näennäinen nopealukuisuus aiheuttavat kuitenkin omanlaisensa haasteen. Novellit on syytä lukea huolella, tai kahteen kertaan unohtamatta olennaista otsikkoa, joka yleensä avaa novellin syvemmän merkityksen tai tekstin idean. Novellikokoelman alussa Örkény opastaakin niin lukukokemukseen, mutta muistuttaa lopuksi: ”Aki valamit nem ért, olvassa el újra a kérdéses irást. Ha így sem érti, akkor a novellában a hiba. Nincsenek buta emberek, csak rossz Egypercesek!”. Minuuttinovellit on jaettu erilaisiin alaotsikoihin: ”Esivaiheet”, ”Olotiloja”, ”Muotokuvia”, ”Ajankuvia”, ”Nurinkurin”, ”Variaatioita”, ”Tilanpuute”, ”Informaatio”, ”Mahdollisuuksia” ja ”Vertauskuvia”. Novellien lyhyyden vuoksi monet tekstit sopisivat usean eri väliotsikon alle, mutta Örkény'in jaottelu ehkä auttaa lukijaa ymmärtämään novelleja kirjailijan haluamalla tavalla – aivan samalla tavoin kuin kunkin minuuttinovellin otsikko ohjaa ymmärrystä. Kokoelman päättävissä Vertauskuvissa otsikko viittaa selkeästi tekstin sisältämään metaforaan, mutta muissa osissa metaforisuus on piilotettu taitavammin.

Unkarilaisten sitkeydestä ja toiveikkuudesta alati muuttuvissa oloissa kertoo novelli Budapest. Atomipommin räjähtämisen jälkeen lähes aution kaupungin valtaavat hiiret. Toivo ei silti mennyt, mistä kertoo Oopperaa vastapäätä olevan rauniotalon kivijalkaan ilmaantunut kyltti: ”Hozott szalonnával egérirtást vállal doktor Varsányiné”. Groteski hirtehishuumori ja absurdismi taipuvat dialogiksi novellissa Hogylétemről, joka on samalla malliesimerkki pähkinänkuorimaisesta ilmaisusta ja minuuttinovellien lyhyydestä. ”-Jó nápot. -Jó nápot. -Hogy van? -Köszönöm, jól. -És az egészsége hogy szolgál? -Nincs okom panaszra. -De minek húzza azt a kötelet maga után? -Kötelet? - kérdeztem hátrapíllantva. -Azok a beleim.” Novellissa Még megkérdezte Örkény kykenee pelkästään henkilön ajatuksilla kuvaamaan hahmon, tapahtuman ja niile miljöön: ”Egy öntudatos ablakmosó (a II. emeleti nyitott ablak előtt elsuhanva): - Ne nézzen rám ilyen diadalittasan, asszonyom. Maga tényleg fölkiabált nekem, hogy kapcsoljam be a biztonsági övet, én azonban a szabad mozgásért és kényelemért cserébe nem sajnálok egy kis kockázatot. Kérem, ne is emlegesse, hogy figyelmeztetett: minden utólagos szemrehányástól csak ideges leszek. Az egyik embernek igy jó, a másiknak úgy – hát olyan nehéz ezt tiszteletben tartani? Isten önnel, aszzonyom.” Kyseisestä minuuttinovellista käy parhaiten ilmi István Örkény'in keskeisin teema: ihmisyys ja sen eri ilmenemismuodot.
Vaikka Örkény on tunnettu siitä, että hänellä on taito sanoa paljon asioita vähillä sanoilla, toisinaan hän äityy jopa kuivakkaaseen ja lakoniseen ilmaisuun. Esimerkiksi Ahasvérus etenee verkkaiseen tahtiin kertoen kahdesta kadulla kävelevästä juutalaisesta, jotka huvittelevat keskustellen ja toisiltaan kysymyksiä kysellen. Novelli huipentuu sarkastiseen, itseironiseen toteamukseen ”Nehéz dolog ez”, mutta juju avautuu vasta otsikon avulla: Ahasvérus oli Vanhan Testamentin kuningas, joka perui lopulta määräyksensä juutalaisten joukkomurhaamisesta. Novelleissa Trilla ja Bevégezetlen ragozás hän käyttää sen sijaan toistoa tehokeinona. Vastapainoksi osa novelleista perustuu unkarinkielisiin sanaleikkeihin. Esimerkiksi novellissa Nézzünk bizakodva a jövőbe verbi magyarni (unkaroida) saa eri sivistyskielissä mitä moninaisimpia merkityksiä. Ranskaksi magyarni tarkoittaa ”magamat jól leszopni” (tissutella kunnolla), espanjaksi ”utcán pénzt találni, érte lehajolni” (löytää rahaa kadulta ja kumartua poimimaan se) ja katalaaniksi "könnyedén hajolgatok, amióta kínzó derékzsábámból kigyógyultam" (helposti käy kumartelu, kun olen parantunut piinaavasta noidannuolesta.). Norjaksi, kreikaksi, bulgaariksi ja baskiksi se kääntyy aivan eri lailla: "Én magyarok, te magyarsz, ő magyarik" (mert ikes lesz az ige) hét civilizált nyelven (norvégül, görögül, bolgárul, baszk nyelven stb.) azt jelenti majd: "Ropogós kacsasültet eszem (eszel, eszik), idei uborkasalátával, miközben Yehudi Menuhin a »Csak egy kislány«-t húzza a fülembe.". Samassa novellissa Örkény leikittelee ajatuksella, kuinka vierasperäinen sana vanília (vanilja) korvautui Unkarissa sanalla háború (sota), joka oli jo menettänyt alkuperäisen merkityksensä.


Nurinkurisuus näkyy paitsi osiosta ”Visszájáról”, myös kokoelman avaavassa novellissa Arról, hogy mi a groteszk, joka tarkastelee ylösalaisin olevaa maailmaa. Valtaosa minuuttinovellien henkilöhahmoista on kuvitteellisia, mutta olemassa olevia henkilöitä on esimerkiksi novellissa Kelj föl és járj! esiintyvä Marika Takács. Jotkin novellit voidaan taas mieltää omaelämänkerrallisiksi (esim. Dal). Örkény on inspiroitunut jonkinverran Italiasta, mikä näkyy esimerkiksi hänen nimeämissään minuuttinovelleissa Itália ja Gli ungheresi. Niissä hän käyttää myös muutamia italiankielisiä sanoja. Ylipäänsä Örkény vaikuttaa olleen kiinnostunut vieraista kielistä. Yhden novelleistaan hän on nimennytkin Tanuljunk idegen nyelveket. Saksankielisiä fraaseja esiintyy novelleissa A sótartó felé, A tíz körmünkkel ja In Memoriam Dr. K. H. G., ranskankielisiä sanoja hän käyttää novellissa Vannak-e fák velencében ja espanjankielisiä ilmauksia puolestaan novellissa Visszaféle. Englanninkielisiä lausahduksia löytyy novelleista Nézzünk bizakodva a jövőbe! ja Édes öregem ja yhden hän on nimennytkin englanniksi: ”In our time”. Osa minuuttinovelleista ovat kokonaan visuaalisia tai niissä on visuaalisia elementtejä, esimerkiksi Zászló-novellissa lyhenevistä Magyarország -sanoista muodostuu kolmionmuotoinen lippu ja M-kirjaimista lipun tanko ja Arról, hogy mi a groteszk -novellissa on yksi rivi ylösalaisin korostamassa novellin teemaa: ylösalaisin olevaa maailmaa. Négy tézis ja Polgártársak! -novelleihin kuvat kuuluvat olennaisena osana. Minuuttinovellit ovat monipuolisia niin aiheiden, muodon kuin pituuden (muutamasta rivistä muutamaan sivuun) tai tunnelmankin puolesta tarkasteltuna. 

4. Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut kilpahevonen, 1982 (syksy 2015). Paluu kirjojen pariin lapsuuden suosikkisarjan avulla.

5. Miklos Mészöly: Urheilijan kuolema (talvi 2016). Kirja kirjoittamisen vaikeudesta.

6. Jarmo Viljakainen: Radiomonopolista kanavatulvaan (kevät 2016). Gradulukemistoa.

7. István Örkény: Ruusunäyttely: kolme pienoisromaania. Suomentanut Outi Karanko. Tammi, 1981. (kevät-toukokuu 2016). Örkényiä parhaimmillaan. Teos käsittää pienoisromaanit Kissaleikki. (Macskajáték, 1963), Tótin perhe. (Tóték, 1967.) ja Ruusunäyttely (Rózsakiállítás, 1977.)

8. Jorma Palo: Nils Gustafsson ja Bodomin varjo, Helsinki 2006 (kesä 2016). Tämä ei ollut se kirja, minkä luulin ostaneeni. Silti ihan kiintoisaa lukemistoa rikoshistoriaa täydentämään.

9. Norman Lewis: Sisilialainen tappaja (kesä-elokuu 2016). "Hömppäkirja"

10. Gyula Illyés: Pustan kansaa (elo-joulukuu 2016). Unkarin kielelle tyypillisiä raskaita lauseita, lukeminen kesti todella kauan. 

11. Marko Hamilo: Punavihreä kupla - Perussuomalaiset ja media (marras-joulukuu 2016). Paikkapaikoin huono kieliasu häiritsi lukemista.

12. Arthur C. Clarke: Maailman 3 suurinta mysteeria. Atlantis, Bermudan kolmio, ajatustensiirto. (joulukuu 2016-tammikuu 2017). Kieliasu ja käännös olisi voinut olla tarkempi. 

13. Pertti Koskimies: Tiesitkö tämän linnuista? (äänikirja), 2012 (tammikuu 2017). Joka kohtaan ei voinut ajon aikana kunnolla keskittyä, mutta sopii kuunneltavaksi kun ei ole juonellinen kertomus vaan asiatekstiä.

14. Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies (joulukuu 2016-tammikuu 2017). Nopealukuista. Ensimmäinen Harjunpää.

15. Juha Vuorinen: Maltan mieleni (helmi-maaliskuu 2017). Luettu Maltan matkan alla, myös teema (ulkomailla asuminen) ja muuton ajoittaminen kiinnostivat. Ensimmäinen ja varmasti viimeinen lukemani Vuorinen, kirjan faktat selvisivät jo kolmisivuisesta matkalehden artikkelista ja kirjoittajan väittämienkään kanssa en voi olla matkan jälkeen kovin paljon samaa mieltä.

16. Timo-Pekka Lehtipuu: Malta. (maaliskuu 2017). Matkalukemistoa, tietokirja. Luettu 85-prosenttisesti, osin matkan aikana.

17. Tuomo Niemelä: Vihreä Afrikka - kasveja ja kasvillisuutta (äänikirja) (tammi-maaliskuu 2017). Kuten esipuheessa mainittiinkin, suunnattu lähinnä biologeille ja asiasta jo perillä oleville.

18. Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä (tammi-toukokuu 2017). Vuoden 1972 ajankuvaa. Pohjiksi luettu 1976 ilmestynyt Harjunpää, joka oli tietysti erilaista miljöötä. Kiinnosti DX-kuuntelukuvausten kannalta. Oli välillä telakalla, kun piti matkakirjat priorisoida, ei missään tapauksessa huonouden takia.

19. Erkki Vettenniemi: Suomalainen hiihtodoping. Punssia, pillereitä ja punasoluja. (touko-kesäkuu 2017) Lukemisto sai ehkä parhaiten jatkoa tästä teoksesta, sillä Jalonen kuvasi tarkasti Münchenin olympialaisia ja suomalaisten juoksumenestystä.

20. Edgar Allan Poe: The Black Cat and other stories (syyskuu-lokakuu 2017). Ensimmäinen englanninkielinen, yksinkertaistetulla englannilla.

21. Otso Kantokorpi: Sankarimatkailijan neuvosto-Tallinna, Like (syyskuu-marraskuu 2017). Luettu osin matkan aikana, mielenkiintoinen helpostilähestyttävä asiatekstityyli.

22. Kirsti Jäntti: Dubaista Dibbaan - matkalla Arabiemiraateissa. WSOY Porvoo 1994 (joulukuu 2017) Kirjaston poistokorista otettu mentaliteetilla "tätä voi joskus tarvita" ja melkein heti tarvitsikin kun ex-tempore reissu suuntautui Dubaihin (lokakuu-joulukuu 2017)

23. Veikko Armas Kytö: Rakkaussumua. (tammikuu 2018) Kuvaus minä-kertojan (Hannu?) lämpimästä suhteesta Ritaan. Paikallisen kirjailijakuuluisuuden tuotantoa.

24. Veikko Armas Kytö: Lapin lumous. (tammikuu 2018) Tarinaa Lehtimäen opiston lapinmatkoista 1970-luvulla. Tämä ja edellinen luettu töissä odotteluaikana.

Konmarin synnyttämä sunnuntaibrunssi

Sunnuntaibrunssi on mielentila, jonka tunnistan kaikista päivistä yleensä juuri sunnuntaisin. Sunnuntaibrunssi on käsittämätön tarve avata sanainen arkkunsa, ikäänkuin jotakuta kiinnostaisi. Koska säälin kanssaihmisiäni, kokeilen purkaa sitä pakkoa kirjoittamalla blogia. Sunnuntaibrunssi on nollaamista, se on omituinen välitila vanhan ja uuden välillä, jolloin on pakko pusertaa paperille kuluneen viikon kuluneet jutut ja suunnata puhtaalta pöydältä uuteen viikkoon. Sunnuntaibrunssista on muodostunut minulle jo käsite, sen juuret ovat yli vuosikymmenen päässä, ajalta ennen kuin Spotify löi läpi. Silloin, vanhoina hyvinä aikoina Windows Media Player lajitteli käyttäjänsä musiikin automaattisesti mielentilojen mukaan. Jotkin kappaleista olivat ansainneet mielentilan "sunnuntaibrunssi".  

Tähän tarpeeseen syntyi blogi "Sunnuntaibrunssilla". Aineistolle, mikä ei sovi mihinkään muuhun blogeistani, koska niissä - useimmiten - käsitellään ihan vakavasti otettavia asioita. 

Blogista jää uupumaan yli kymmenen vuoden neronleimaukset, turhautumiset, oivallukset ja hullut visiot, joita jäljellä olevat ystäväni ovat saaneet (joutuneet) vuosien aikana pyytämättään vastaanottamaan ja sulattamaan. Mutta jostakin pitää joskus aloittaa, ja tänään aloitan konmarista.

Yhtäkkiä joka paikka oli täynnä konmaria. Kaikkialla puhuttiin siitä ja siltä ei voinut välttyä vaikka en myönnä lukevani lehtiä, enkä tunnusta katsovani juuri televisiotakaan, saati sen ohjelmatarjontaa. Ehkä juuri edellämainituista syistä en kuitenkaan tiennyt, mistä pohjimmiltaan on kyse, joten lopulta uteliaisuus voitti ja piti minunkin nimeltä mainitsemattomalla G-kirjaimella alkavalla hakukoneella sivistää itseäni. 

Eräs hyvä kaverini luonnehti konmaria kauniisti sanottuna akkojen humpuukiksi. Sitähän se äkkiseltään voisi olla, mutta kyse on varmasti jostain syvemmästä ilmiöstä, koska se täyttää kahvipöytäkeskustelut (paitsi jos Paavo Väyrynen on ennustanut taas tulevaisuutta jälkikäteen, tai Talvivaara tulosvaroittanut).

Tuosta googlaamisesta alkaa nyt olla kulunut kuukausitolkulla, ja ilmiö on edelleen pinnalla. Marie Kondon teosta en ole hankkinut (eihän ostamisen pitäisi sopia edes ko. filosofiaan), ja jos se käsiini joutuu niin tuskin lukisinkaan.

Ymmärrykseni perustuu siis puhtaasti Iltalehden laatujournalismiin ja ystävälliseen bloggariin, joka asian tiivisti jo kolme vuotta sitten (jotkin asiat kulkeutuvat tänne susirajalle kovin viiveellä): http://omakotivalkoinen.casablogit.fi/2015/04/26/konmari-siivouksen-elamanmullistava-taika/. 

Koska konmari on tiivistettävissä seitsemään pääkohtaan, päädyn kritisoimaan ainoastaan muutamia niistä itse teosta lukematta. 

Kondon mukaan: "Ei riitä, että järjestelet kotia nurkan kerrallaan silloin tällöin. Koko koti on järjestettävä kerralla uuteen uskoon. Vain näin saat muutoksesta pysyvän." 

Havahduin kymmenkunta vuotta sitten kakkosasuntoon muuttokuormaa rahdatessa nurkkiin kertyneeseen roinaan. Laiskana muutin vain välttämättömimmän, ja senkin italialaisella urheiluautolla. Kaikki italialaisten urheiluautojen omistajat tietävät kyllä, ettei Lidlistä kannata ostaa kolmea kassillista enempää. Muuton jälkeen sisälläni herännyt mariekondo kylläkin putsasi ykkösasunnon lattiasta kattoon, mutta tähän tarvittiin pari vuotta. Eikä yksikään tavara ole palannut kaatopaikalta tai muuttunut tuhkasta takaisin materiaksi. Siis muutoshan on pysyvää. Ja konmari siltä osin potaskaa.

"Vain täydellinen kelpaa. Jos et pyri täydellisyyteen, on Kondon mukaan turha haaveilla järjestetystä kodista. Kondon mielestä ei kannata lähteä mukaan “heitä yksi tavara päivässä pois vuoden aikana” -tempauksiin. Ne eivät Kondon mielestä toimi. Ainoa mikä todella toimii, on karsia pois kerralla kaikki turha ja tarpeeton. Sitten vain pysytään tällä linjalla lopun elämää."

Vallitsevan ympäristöajattelun vastarannankiiskenä en ole heittänyt varmasti yhtään mitään pois, mutta sen sijaan suosittelen osallistumaan kampanjaan: "kanna vähintään yksi tavara päivässä sisään monen vuoden ajan". Kertakäyttökulttuuri tarjoaa vallattomat mahdollisuudet taloustietoiselle kuluttajalle, joka saa käyttökelpoista tavaraa uloskantohintaan. Kaikkea kannattaa varastoida mentaliteetilla "tätä saattaa vielä joskus tarvita", kunhan vain muistaa myös käyttää romujaan tarpeen vaatiessa. Kerskakulutuksen vastaisen idealismin ja hamstraamisen välinen ero on hiuksenhieno. Raja kulkee vain siinä, että puunhalaamisella hamstraamisensa perustelevan myös aikoo, pyrkii ja muistaa käyttää kantamiaan toisten romuja tarpeen yllättäessä sen sijaan, että alentuu sitten ostamaan vaikkapa uuden skannerin.

"Järjestä tavaroiden mukaan. Ihmisillä on usein samoja tavaroita useissa huoneissa. Sukkia on makuuhuoneen laatikossa, eteisen kaapissa ja varastolaatikossa. Näin on monen muunkin tavaran laita. Niitä on siellä sun täällä. Et hahmota, mikä on koko tilanne. Älä järjestäkään kotiasi enää yksi huone kerrallaan, vaan sen sijaan tavararyhmä kerrallaan. Näin saat samat tavarat samaan paikkaan. Saat kokonaiskuvan siitä, kuinka paljon tätä tavaraa sinulla oikein onkaan."

Kondon kyseenalaistamisen lomassa tätä koulukuntaa tunnustan. Taloustietoisen hamsterin kotonakin järjestys ja lajittelu on kaiken a ja o. Kun tavaralla, olipa sitä kuinka paljon tahansa, on oma paikkansa, sen etsimiseen ei kulu turhaa aikaa, mahdolliset kaksoiskappaleet samasta esineestä on helppo laittaa kiertoon ja tavara myös todella löytyy silloin kun sitä tarvitaan, eikä tarvitse alentua hankkimaan uutta skanneria kun ei enää muista mihin on sijoittanut musteettoman monitoimilaitteen, jonka skanneritoiminto saattaa vielä hyvinkin toimia.

"Pidä iloa tuottavat tavarat. Ota karsiessasi aina yksi tavara kerrallaan käteesi ja kysy, tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se. Jos ei, heitä se pois. Säilytä vain tavarat, jotka puhuttelevat sinua. Loppujen lopuksi moni tavara voi olla sellainen, että se on jo tehnyt tehtävänsä elämässäsi. Tee tämä kysymys kaikille tavaroillesi tavararyhmä kerrallaan. Se tarkoittaa, että otat käsittelyyn kerralla esimerkiksi kaikki astiasi tai kenkäsi. Aloita karsiminen esineryhmistä, joihin sinulla on vähiten tunnesidettä. Vaatteet ovat helpoimpia, valokuvat vaikeimmasta päästä." 

Tämä vaihe onkin nopeasti suoritettu, sillä kaikki rojut tuottavat iloa olemassaolollaan, jos nyt eivät aivan välittömästi, niin ainakin välillisesti. En kai niitä olisi muuten muassani kotiini kantanutkaan. Vaikka 13 mm rasvaisen kiintoavaimen katselu ei suoranaisesti saa hymyä kasvoille, minulle tuottaa suunnatonta iloa se, ettei sitä tarvitse seuraavan sängynjalan irrotessa lähteä ostamaan 25 kilometrin takaa. Eikä kovin moni työkalukauppakaan taida olla auki aamukolmelta. Suurinta iloa tuottaa tieto ympäristön ja rahan säästymisestä. Poisheittämättömyydestä, jätteen määrän vähentämisestä ja uuden ostamisen välttämisestä syntyvä mielihyvä voi olla suurempi kuin shoppailusta ja poisheittämisestä syntyvä. Heräteostoksen kohdalla jätän ostamisen monesti harkittavaksi seuraavaan asiointikertaan. Hyvin harvoin on tarvinnut palata toistamiseen samaan liikkeeseen. 

"Hylkää komonot. Mitäkö on komono? Japanilainen termi komono tarkoittaa sellaista tavaraa, joita kertyy kotiin sinne sun tänne. Komono on rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä, pientä krääsää, jota et ole tarvinnut koskaan tai vuosikausiin. Ne joutavat todennäköisesti kaikki pois." 

Iänkaikkisen vanhan vitsin mukaan toinen on valmis maksamaan 50 senttiä euron arvoisesta esineestä, jota ei tarvitse, kun toinen puolestaan käyttää kokonaista kaksi euroa yhden euron esineeseen, jota todella tarvitsee. Kerskakuluttamiseen luiskahtaneessa maailmassa nämä valinnat ja tarpeellisuuden punnitseminen pitäisi käydä läpi jo hankintapäätöstä tehdessä. Kaikessa poisheittämisen vimmassa Kondo ja kondolaiset sotivat ympäristölähtöistä ajattelua vastaan. Ehkä konmarissa ollaan oikeilla jäljillä, mutta silkan oireen hoitamisen sijaan saattaisi olla parempi hoitaa sairauden syvintä syytä. Tavaran vähentämisen sijaan tulisi vähentää jätteen määrää.